Albena

Vaikka joulu kolkuttelee jo oven takana ja ulkona on lunta ja pakkasta, niin palataan hetkeksi kesäisiin tunnelmiin. Olimme kesällä Lilin ensimmäisellä lentomatkalla. Ei voi sanoa, että ensimmäisellä ulkomaanmatkalla, koska Lili on käynyt tätä ennen jo kerran Ruotsissa. :-) Kesäloman kohteeksi valikoitui Albena Bulgariassa, koska sinne oli lyhyt lentomatka ja mummolla ja Fafalla oli aiemmilta vuosilta Bulgariasta hyviä lomakokemuksia. Saimme nauttia viikon lomasta Lilin kummien Katin ja Timon sekä Fafan ja Taina-mummon kanssa.

Ja ihana loma kyllä olikin, vaikka täytyy sanoa, että Albenaan tuskin tulee toista kertaa lähdettyä. Paikka on täydellinen pienten lasten kanssa matkustaville, jotka haluavat lyhyen lentomatkan ja kohteessa ainoastaan nauttia allas-/rantaelämästä. Mitään muuta tekemistä tai näkemistä Albenassa ei ole. Paikka ei myöskään ole mikään shoppailijan paratiisi, sillä kauppoja on vähän ja valikoimat suppeat. Mutta siisti, turvallinen ja lapsiystävällinen paikka kyllä mielestäni on. Ja hotellimme Flamingo Grand oli erittäin siisti, henkilökunta siellä oli ystävällistä ja aamiainen herkullista.

Lentomatkat sujuivat Lilin kanssa todella hienosti, ehkä oltaisiin voitu siis matkustaa hivenen kauemmaksikin. Lili oli itseasiassa lentokentällä kuin jo tottunut maailmanmatkaaja. Ei hämmentynyt mistään eikä sen kummemmin mitään ihmetellytkään. Reippasti käveli muiden mukana tai edellä reissureppu selässään. Lentokoneessakin istui rauhallisesti äidin sylissä ja paluumatkalla, joka oli yölento, nukkui nousua ja laskua lukuunottamatta koko matkan.

Ja kun edellisessä tekstissä purnasin kuvattomuutta, niin tässäpä myös kuvia, koska aurinkoisella säällä (hyvässä valossa) kännykänkin kameralla saa ihan kohtuullisia kuvia. :-)

 

Sami ja Lili hotellihuoneen parvekkeella

 

 

Lili hyppää altaaseen.

Tämä oli loman lemppari puuhaa.

 

 

Uimassa hotellin altailla.

Altaassa Lili viihtyi kyllä tuntitolkulla joka päivä.

 

 

Kaupunkimaisemaa Albenan korkeimman rakennuksen huipulta.

 

 

Viimeisen illan ateria syötiin rantahiekalla.

Päivät oli kuumia ja illat ja yötkin lämpiä.

 

Kiva muistella kesää näin pakkasen paukkuessa. :-)

 

Joulukuusi

Aiempaan tekstiini lisäyksenä; Onnea on oma joulukuusi.

Olen aina tykännyt joulusta ja etenkin joulukuusi on ollut minulle joulun perinteistä tärkeimpiä. Lapsena olin aina mukana kuusta valitsemassa. Perinteiden mukaisesti kuusi tuotiin sisällä aatonaattona ja koristeltiin aattona joulurauhan julistuksen jälkeen. Isä laittoi aina valot ja latvatähden ja muu perhe muut koristeet. Tosin minun vahvat mielipiteeni siitä, miten koristeet kuusessa tulee olla syrjäytti aika monena vuonna muiden luovuuden. Ja joskus taisin käydä siirtelemässäkin koristeet mielestäni oikeaan järjestykseen, kun muut olivat lähteneet toisiin puuhiin.

Tänä jouluna minulla on ensimmäistä kertaa joulukuusi omassa kodissani. Kävimme sen koko perheen voimin viime sunnuntaina tuiskua uhmaten pulkalla hakemassa. Ei tosin ihan itse metsästä kuusta kaadettu, vaan taivellettiin tuiskun läpi lähikaupalle kahden kilometrin päähän ja sieltä kuusi ostettiin ja pulkan kyydissä vedettiin kotiin. Nyt kuusi on jo sisällä ja lapsuuden perinteet siltäkin osin kumottu, että kuuseen on koristeetkin jo laitettu.

Lilin riemu oli jälleen ihanaa seurattavaa. Kovin tohkeissaan hän laittoi kuuseen palloja. Kaikki tietysti alimmille oksille ja kaikki oikeastaan samaan oksaankin. Kun oksa oli täysi, niin koristelu päättyi. Äiti saikin laittaa loput, kun Lili oli mennyt nukkumaan. Ja aamulla oli taas uusi ihmetyksen aihe, kun palloja oli tullut niin runsaasti lisää.

Nyt kun kuusta on saanut pari päivää ihailla, niin tällainen jouluhöperö ja erityisesti joulukuusihöperö ei voi olla muuta kuin superonnellinen. Kuusi on kaunis ja luo ihanan tunnelman olohuoneeseen. Jos omistaisin kameran, niin laittaisin teillekin muutaman kuvan, mutta koska vielä ei olla uutta kameraa Kuuran tuhoaman tilalle saatu hankittua, niin joudutte vain kuvittelemaan tähän oman unelmienne joulukuusen. Mutta minä olen valmis jouluun, ei haittaa vaikka lahjat on paketoimatta, jouluruuat vasta ajatuksissa ja tonttulakit muuton jäljiltä kadoksissa, olohuoneessamme on kaunis kuusi ja se riittää minulle.

P.S. Vieläköhän ehtisi Joulupukille viestittää, että meidän perheessä lahjaksi toivottaisiin kameraa? Saataisiin tänne jatkossa kuviakin tekstien oheen.

Jutustelua

Meillä jutellaan paljon. Lili on isänsä lailla kova puhumaan, mutta kun sanavarasto ei vielä ole kovin laaja ja ääntäminenkään ei luonnollisesti vielä ihan täydellistä ole, niin aina ei ehkä ihan ymmärretä toisiamme. Alla otteita viime päivien keskusteluista:

Lili: "Tahdon laamata."
Äiti: "Ai maalata, haluat maalata?"
Lili: "Joo! Tahdon maalata."
Äiti: "Okei, sehän voisi olla mukavaa. Maalataan vaan. Äiti laittaa alustan ja hakee värit."

Kun värejä otetaan esiin. Lili huutaa itku kurkussa: "Ei, ei! Tahdon laamata!"
Äiti: "Joo-o, maalataan heti, kun on laitettu maalauspaikka kuntoon."
Lili huutaa itkuisena: "EI EI EI! EI MAALATA! Tahdon laamata!"
Äiti: "Mitä, mitä sinä haluat? Etkö tahdokaan maalata?"
Lili edelleen itkuisena: "EI EI EI! Tahdon laamata!"

Kestää hetken ja äitikin tajuaa: "A-haa, sinä tahdot liimata?"
Lili taas jo ihan rauhallisena: "Tahdon. Tahdon laamata."

Ja sitten otetaankin esiin liima, valkoista paperia ja foliosuikaleita. Ja tehdään taideteoksia.


Aamupalapöydässä äiti laittaa Lilin hiukset ponnarille, lisäksi tukkaan laitetaan muutama uusi kukkapinni.

Äiti sanoo ylistäen:"Oi, sinä olet nätti, sinähän olet ihan kuin prinsessa."
Lili totisena: "Ei, en ole pinsessa."
Äiti mairitellen: "Olethan sinä äidin pieni prinsessa."
Lili edelleen totisena: " Ei, olen Lili."
Äiti: "No, sinä olet äidin kaunis, prisenssa Lili."
Lili: "Ei, en ole pinsessa, olen Lili. Äiti on kaunis, Lili on söpö. Ja isä on komea."

Jep. Ja taas äiti oppi jotakin uutta.


Iltapala on poikkeuksetta Lilin mielestä aamupala. Meillä siis syödään aamupalaa aamulla sekä illalla. Eräänä iltana aamupalalla:

Lili: "Äiti, mitä arvelet?"
Äiti: "Mistä?"
Lili: "Mitä arvelet?"
Äiti: "Mitä arvelen mistä?"
Lili: "Noh. Noh. Mitä arvelet, äiti?"
Äiti: "No, minäpä arvelen, että sinä syöt iltapalaa."

Lili nauraa. Ota tässä nyt sitten selvää, että arveliko äiti oikein vai väärin. Mutta sillä tuskin on väliä, kun lopputuloksena on iloinen mieli.

Oman kodin onnea

Onnea on oma sauna. Minulla ei koskaan aiemmin ole ollut omassa asunnossa (omistus/vuokra-asunnoissa) saunaa. No nyt on ja vieläpä puulämmitteinen. Ja voin sanoa, että on aivan suunnattoman ihana. Lauantaina lämmitettiin sauna ensimmäistä kertaa ja lauteilla istuessa minut valtasi suuri onnen tunne. Sillä hetkellä aika tuntui jopa hetkeksi pysähtyvän. Oli sellainen ”Elämä on ihanaa” –fiilis. Saunan jälkeen korkattiin vielä kesälomareissulta ostettu kultainen kuohuviini. Pientä luksusta siis siinäkin.

Tuo samainen ”Elämä on ihanaa” –fiilis on kyllä ollut valloillaan viime päivinä muutenkin. Ensimmäistä kertaa se valtasi minut viime viikolla, kun tyhjensin yksin muuttolaatikoita uudessa kodissamme ja hetkeksi istahdin takan eteen tuijottelemaan tulta ja nauttimaan lämmöstä. Onnea on oma takka.

Saman onnen tunteen on aiheuttanut myös uusi sänky. Kun on viimeiset puolivuotta nukkunut ensin muutaman kuukauden ajan 120 cm leveässä vanhassa runkopatjasängyssä lapsen ja kahden koiran kanssa miehen nukkuessa patjalla lattialla ja sitten muutaman kuukauden levitettävällä vuodesohvalla koko perheen kesken, niin se oma, kunnon patjoilla varustettu, sänky tuntuu taivaalliselta. Ihanaa on myös se, että Lili  on tykästynyt omaan sänkyynsä ja on nyt nukkunut siinä yönsä. Onnea on siis oma sänky. :-)

Onnea on myös oma kahvimuki. Miten olenkaan ikävöinyt Iittalan Taika-mukiani. Se on juuri täydellinen aamukahvimuki. Siihen mahtuu sopiva määrä kahvia ja maitoa herättämään minut. Kupillinen riittää lehdenluvun ajaksi ja reilusta maitomäärästä huolimatta kahvi pysyy loppuun asti sopivan lämpimänä. Täydellistä. Toki kahvi on mummolan muumimukeissakin hyvältä maistunut, mutta yksi kupillinen ei riitä ja on ärsyttävää nousta kesken aamupalan hakemaan lisää kahvia. Joskus ne on vaan hyvin pieniä asioita, jotka tekevät onnelliseksi…

Onnea on oma koti. Hyvin meillä meni asuminen mummolassakin, mutta kyllä oma koti on aina oma koti. Jokaisella tavaralla on oma paikkansa ja kaiken (pyykin pesun, siivouksen, ruuanlaiton, sohvalla löhöilyn, saunomisen, jätteiden lajittelun, telkkarin katsomisen jne.) saa tehdä juuri niin kuin itse haluaa (= kuten me Samin kanssa haluamme).

En myöskään ole yksin näiden onnentunteiden kanssa. Kyllä onnellisuutensa ovat ilmaisseet myös Sami ja Lili. Sami on samoilla linjoilla kanssani ainakin saunan, sängyn ja yleisesti sen suhteen, että nyt saadaan tehdä kaikki niin kuin itse halutaan. Ja Lili on riemuissaan omasta huoneestaan ja kaikista ihanista leluistaan. Ja suuri puheenaihe onkin viime päivinä ollut iso talo, oma koti ja oma huone. Ihanaa oli myös eilen, kun Lili istui kirjastohuoneemme lattialla. Hän oli kasannut kaikki lastenkirjat matolle ja luki niitä itsekseen. Kun menin huoneeseen Lili nosti päätään ja sanoi hymy korvissa asti: ”Äiti katso. Miten paljon kirjoja! Ihanaa.”.

Olen onnellinen.

Hyvä biisi

Tänään matkalla päiväkotiin Lili huutaa yhtäkkiä takapenkilta: "Äiti, laita kovempaa. Tulee hyvä biisi." Äitihän hämmennyksissään laittaa radion kovemmalle ja nauraa itsekseen lapsen kommentille ja istuimessa tapahtuvalle "jammailulle".

Niin paljon kuitenkin hämmennyin, etten yhtään muistanut pistää merkillä, mikä oli se kappale, joka oli lapseni mielestä hyvä biisi. Mutta kyllä tuli biisistä ja lapsen ilosta niin hyvä mieli, ettei yhtään haittaa, vaikka onkin maanantai ja tylsä työviikko aluillaan.

Elämä uusiksi

Lilin syntymän jälkeen olimme viettäneet aika tasaista elämää. Mitään suuria muutoksia ei ollut tapahtunut, vaikka toki itselle isoja asioita ovat olleet kaikki lapsen kehitykseen liittyvät muutokset kuten kävelemään oppiminen, uudet sanat jne. Oma elämä oli kuitenkin ollut aika tasaista. Joten kun keväällä oli aika miettiä töihin palaamista, tuli tarkasteltua omaa elämää ja mietittiin Samin kanssa, mihin suuntaan nyt haluamme mennä. Lopputulos oli se, että...

Minä hain ja sain töitä kotipaikkakunnaltani. Kannoimme kesäkuussa ensimmäinen muuttokuorman vanhempieni luokse ajatuksena viettää siellä muutama kuukausi, kunnes uusi oma koti löytyisi. Noh. Aikaa vierähti lopulta puoli vuotta ja siitä on johtunut myös tauko täällä blogissa. Päätin nimittäin kesällä, että kirjoitan seuraavan tekstin vasta uudesta kodista. Muutaman kerran tosin olin jo aikeissa pyörtää päätökseni.

Puolen vuoden aikana olemme siis asuneet vanhempieni nurkissa. Minä olen aloittanut työt ihan uudella alalla. Lili on ollut vaarin kanssa kotona ja osittain päiväkodissa. Olemme myyneet Helsingin asuntomme. Koiramme Kuura on saanut syksyllä pennut, jotka ovat jo lähteneet kaikki omiin koteihinsa. Ja ennen kaikkea olemme ostaneet omakotitalon Kouvolasta, jonne vihdoin olemme myös päässeet muuttamaan. Viime yö oli ensimmäinen uudessa kodissa vietetty yö. IHANAA!

Lakatut kynnet

Pitkän tauon jälkeen olen taas "löytänyt" kynsilakan. Joskus aiemmin lakkasin kynsiäni lähes päivittäin ja tein itselleni kotimanikyyrejä jne. Mutta sitten tuli niitä mukamas kiireitä, eikä ehtinyt tällaisiin "turhamaisuuksiin" panostaa. Nyt kuitenkin olen taas löytänyt kaikki ihanat kynsilakkana ja haaveilen uusien ostamisesta. Loppujen lopuksi kynsien lakkaamiseen menee todella vähän aikaa ja lakatut kynnet saavat olon itsevarmaksi ja laittautuneeksi, vaikka meikkiä ei olisikaan kuin ripsivärin verran ja tukka olisi vaan nopeasti sutaistu ponnarille. Kiireessä siis jatkossa panostankin lakattuihin kynsiin ja ripsiväriin. Eikä arkena kesällä nyt muuta meikkiä muutenkaan kaipaa/tarvitse.

Lakattuja kynsiään voi sitten ihastella, vaikka auringon paisteessa, kun näin lämpimillä ilmoilla voi toimiston siirtää ulos. Pihatoimistossa luovuus nousee ja mieleen pulpahtelee loistavia ideoita, etenkin kun inspiraatiovihkokin on niin hulvattoman söpö. :-)

Oman pihan kaipuu

Olipa ihana viikonloppu! Oltiin vanhempieni luona kylässä ja nautittiin vapaapäivistä hyvässä seurassa. Kaiken kruunasi uudella grillillä loihditut herkkuruuat.

Mutta kyllä nyt kotiin palattua taas kaipaa sitä omaa pihaa. Meidän kerrostaloasuntomme on mielestäni kiva ja sijainti mitä loistavin, mutta kyllä omakotitalossa kasvaneena kaipaan vaan suuresti sitä omaa pihaa. Ja nyt kun perheessä on kaksi koiraa ja pieni lapsi, niin kyllähän ulkoilu omalla aidatulla pihalla sujuu vaan niin paljon kätevämmin. On tilaa leikkiä, juosta, keinua ja kiipeillä ja aikuisetkin voivat ulkona ottaa ehkä hivenen rennommin, kun aita rajoittaa pienen ihmisen tutkimusmatkoja. Koirat voivat nauttia ulkoilusta lenkkien lisäksi pihaa tonkien ja auringossa/pensaan varjossa maaten.

Plussaa on tietysti myös oma grilli, joka olisi mahdollista hankkia, jos olisi se piha. Kerrostalon parvekkeelle kun ei sellaista saa tuoda, eikä grilli kyllä meidän parvekkeelle mahtuisikaan. Ja kaikki ne puutarhatyöt! En ole mikään varsinainen viherpeukalo, mutta tykkään hoitaa istutuksia/kasvattaa omia yrttejä jne, joka pienimuotoisesti onneksi onnistuu myös kerrostalon parvekkeella. Puutarhassa möyriminen/kuopsuttelu vaan olisi juuri sellaista sopivaa vastapainoa työlle - puuhaa, jossa saisi niitä akkuja ladattua.

Ehkä meilläkin jonakin päivänä vielä on se oma piha. Siihen asti on vaan otettava kaikki ilo irti näistä vierailuista mummoloissa sekä nautiskeltava kotioloissa läheisen puiston tarjoamista ulkoilumahdollisuuksista. Kesällähän se ulkoilu on kuitenkin ihanaa missä tahansa. :-)

Koirien ruokaa?

Tämä juttu kuuluu samaan sarjaan aiemmassa tekstissä kerrottujen juttujen kanssa. Minä en vaan voi ymmärtää, miksi koirien ruuat kiehtovat pientä mieltä niin suuresti. Meillä siis Lili napsii salaa laatikosta koirien kuivamuonaraksuja aina, kun tilaisuus siihen tarjoutuu. Tätä tehdään myös kyläpaikoissa, joissa koirien kuivaruokia on esillä.

Ja toinen suuri kiinnostuksen aihe on LUUT. Siis koirien puruluut ja erilaiset hammastikut. Että näin meillä. Äiti ei taas vaan käsitä.

Loogista

Jo aiemminkin olen täällä tainnut mainita, kuinka jännittävää on seurata pienen ihmisen kehittymistä. Viime aikoina minua hämmästyttänyt tyttäreni looginen ajattelukyky. Tähän asti hän on selvästi oppinut asioita matkimalla. Siis nähnyt kun joku tekee jotain edellä ja sitten yrittänyt itse tehdä saman. Ja muutamien epäonnisten yritysten jälkeen myös onnistunut. Mutta nyt selvästi hän jo osaa loogisesti yhdistää asioita ja keksiä itse ratkaisuja. Niin kuin nyt esimerkiksi muutama viikko sitten puistossa:

Talvella leikkipuistossamme oli käytössä pulkkia ja liukureita ja puiston alueella pieni mäki, josta laskettiin. Liliä ei pulkkailu varsinaisesti kiinnostanut, mutta kovasti mäessä viihtyi. Veti pulkan ylös, käski äitin pulkkaan ja juoksi sitten itse alas. Ja äiti siis laski pulkalla. :-) Joskus Lili myös yritti laskea pyllymäkeä, kuten näki isompien lasten tekevän.

Kun lumet sitten sulivat, ei mäkeä tietystikään enää voinut laskea. Useana päivänä Lili kuitenkin käveli mäen päälle, kävi maahan istumaan ja yritti laskea. Äiti sitten sanomaan: "Ei voi laskea. Ei se luista enää, kun ei ole lunta."

Kevät-kesä-syksy-aikaan puistossamme on talvilelujen sijaan käyttettävissä polkupyöriä, taaperokärryjä, palloja, nukenvaunut ja hiekkaleluja. Lili pitää erityisesti kärryjen työntelemisestä. Niinpä hän taas eräänä päivänä otti taaperokärryt ja lähti niitä työntelemään. Hetken päästä pikkuneiti pysähtyi, piti selvän tuumaustauon ja lähti taas liikkeelle. Hyvin määrätietoisesti hän kulki kohti mäkeä, työnsi kärryt mäen päälle ja käänsi ne alamäkeä kohti. Ja sitten kiipesi kyytii. Onneksi ehdin väliin, en tiedä olisiko taaperokärryillä ollut kovin turvallista möykkyistä mäkeä tulla alas.

Mutta kyllä minä silti vaan tunsin ylpeyttä ja ihailin tyttäreni kekseliäisyyttä. Jos talvella kerran lasketaan pulkalla, kun on lunta, niin kesällä sitten pitää olla pyörät alla. Tulee mieleen oma lapsuus, kun mummo oli laitattunut toiseen lumikolaan pyörät alle ja työnteli sillä meitä serkuksia. Kyytiin mahtui ainakin kolme lapsukaista ja kauppakassit, mutta sepä onkin sitten jo toinen tarina. :-)

Kun kerroin tästä kehitysaskeleesta innoissani miehelleni, katsoi hän minua vähän hölmön näköisenä ja totesi lopetettuani: "No mikäs ihme tuo nyt, ei kai se lapsi tyhmä ole." No ei olekaan, mutta minusta on hämmentävää, että alle kaksivuotias on jo noin kekseliäs.

Työnhakua

Osa teistä jo tietääkin, että olen viime aikoina tutkinut työpaikkailmoituksia ja päivittänyt CV:ni. Olen myös lähettänyt pari työhakemusta ja käynyt haastattelussa ja pariin vielä menossa. Tässä välissä on kuitenkin pakko kirjoitella tämän työnhakuprosessin aikana eteeni tulleista tilanteista ja ajatuksista. 

Jos työnhakuilmoituksessa on kirjoitusvirheitä, mitä se kertoo ko. paikasta? Mitä te olette mieltä? Tiedän, että en itsekään kirjoita aina kaikkien kielioppisääntöjen mukaisesti, mutta kyllä mua pistää silmään selvät kirjoitusvirheet näinkin tärkeissä ulkoisen viestinnän osa-alueissa. Tekisi välittömästi mieli soittaa tai kirjoittaa ko. yritykseen ja antaa rakentavaa palautetta asiasta. Vai ehkä se onkin tietoinen viestinnällinen kikka, jolla halutaan erottua joukosta? Tai ehkä sillä testataan hakijoiden tarkkaavaisuutta, kuka uskaltaa asiasta mainita? Tai ehkä mä vaan olen turhan pilkunviilaaja tässäkin asiassa ja kukaan muu ei kiinnitä tällaisiin ”pikkuseikkoihin” huomiota.

Jos haet ns. kovempi tasoista paikkaa tai paikkaa hieman eri alalta, kuin mistä sinulla on aiemmin kokemusta, onko parempi  a)todeta itsekin hakemuksessa ”että kokemusta ei vielä ole, mutta halua menestyä, energiaa ja uskoa omiin kykyihin kanssa hakijoihin verrattuna rutkasti enemmän” vai b) vaan hehkuttaa itseään ja vääntää oma CV näyttämään siltä, että kokemusta olisi enemmän kuin onkaan? Itse olen toistaiseksi ainakin käyttänyt vaihtoehtoa a), mutta eräs tuttavani oli kovasti sitä mieltä, että b) olisi parempi. Riippunee tilanteesta ehkäpä…

Kaikissa työnhakuun liittyvissä koulutuksissa tai vinkki-listoissa tms. sanotaan aina, että hakemuksen lähettämisen lisäksi olisi yritykseen hyvä olla puhelimitse yhteydessä. Kuinka moni teistä on näin tehnyt? Jos ilmoitus on niin selkeä, ettei kysymyksiä ole, niin miksi pitäisi soittaa tai mitä te puhelinkeskustelun aikana sitten juttelette? Itse en ole koskaan soittanut yhteenkään paikkaan johon olen hakenut, joten olisi kiva kuulla kommentteja.

Mielenkiintoinen juttu oli myös ensimmäinen haastattelu, johon kutsun sain. En ole aikoihin hakenut töitä, enkä ole koskaan ollut pienryhmähaastattelussa, mutta nyt sellaiseen pääsin. Oli kyllä mielenkiintoinen kokemus. Alkuun olin vähän hämmentynyt, kun esittelykierroksella tuli tunne, että kaikilla muilla on niin paljon enemmän kokemusta ja näyttöjä ko. alalta, kuin minulla. Mutta haastattelun edetessä tulin mielessäni siihen tulokseen, että ei se CV/ansioluettelo/paperille kirjoitettu kokemus kyllä aina kerro kaikkea. Lähtiessäni haastattelusta kotiin, tunsin lopulta olevani hyvinkin vahvoilla ja pian tunne saikin vahvistuksen, kun minut kutsuttiin jatkokierrokselle. Sitä nyt sitten vielä odottelen.

En myöskään ole koskaan ollut rekrytointifirman hoitamassa rekrytointiprosessissa mukana. Nytpä olen päässyt sellaistakin kokemaan ja käyköön nyt työpaikan suhteen miten tahansa, niin on kyllä ollut tosi kiva kokemus. Ainakin tämä kyseinen rekrytointifirma on hoitanut prosessia mielestäni kivasti. Pääsin ensin heidän omaan haastatteluun, sitten vielä jatkoon ja täyttämään profiilikyselyä ja nyt vielä sitten asiakasyritykseen haastatteluun. Kun rekrytointia hoitava henkilö sopi kanssani ajan tätä viimeistä haastattelua varten, juteltiin puhelimessa jo kuin vanhat tutut. Ja lopuksi hän vielä pyysi minua soittamaan päivää ennen asiakasyritykseen menoani, että voi antaa minulle viime hetken vinkkejä ja sparrausta haastattelua varten. Aika kivaa. Tai minä ainakin tykkään. Ehkä tällainen on ihan normikäytäntö, mutta minulle kovin uutta ja ihmeellistä. Nyt sitten vaan jännitetään, kuinka käy.

Yhden huomion olen myös tehnyt. Jos hakemuksesi herättää kiinnostusta, sinut kutsutaan haastatteluun tai sinuun ollaan yhteydessä heti parin päivän sisällä, vaikka hakuprosessi olisikin vielä kesken. Jos ei, niin tulet hakuajan päättymisen jälkeen saamaan sähköpostiviestin, jossa lukee ”Kiitos mielenkiinnosta. Saimme paljon hakemuksia ja nyt olemme valinneet jatkoon kutsutut, valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun” tms. Näin siis nyt muutaman oman kokemukseni mukaan. Ja samanlainen käytäntö aiemmissa työpaikoissanikin on ollut, kun muutamissa rekrytointiprosessissa olen työnantajan edustajana ollut aikoinaan mukana. Poikkeuksiakin varmasti on.

Mutta nyt ryhdyn valmistautumaan tuleviin haastatteluihin ja ehkä vielä käyn kurkistamassa josko uusia mielenkiintoisia paikkoja olisi tullut hakuun. :-)

Maailma muuttuu

Tänä vappuna (viimeistään) tajusin, miten paljon elämämme on parissa vuodessa muuttunut. Toki lapsen saaminen on väistämättä tuonut muutoksia mukanaan perusarkeen, mutta kun perinteiselle vappupiknikille lähdetään kaksien rattaiden kera ja toisissa rattaissa on se lapsi ja toiset rattaat ovat täynnä piknik-eväitä, mutta alkoholia on vain yhden skumppapullon verran, on viimeistään todettava, että muutos on aika dramaattinen. :-)

Aika kaukaisilta nyt tuntuvat ne opiskeluhaalarit päällä vietetyt vaput tai jopa ne muutaman vuoden takaiset vaput, joilloin jo oltiin työelämässä, mutta vielä lapsettomia. Silloin eväitä kannettiin Kaivariin selkä vääränä ja suurin osa painosta (ja eväistä) oli nestemäistä ja alkoholipitoista. Ja kotiin päin ei painoa sitten laukuissa enää ollutkaan, kun kaikki (nestemäiset) eväät oli nautittu puistossa tai heitetty puiston roskakoriin (syömättä jääneet kylmät nakit/eineslihapullat) Mutta aika aikaansa kutakin ja kivaa se oli näinkin. Niin kivaa ja vauhdikasta, että kuvia ei ole kuin tämä yksi matkapuhelimella napattu sumea kuva, joka on otettu metroasemalla kaupunkiin päin aamulla lähdettäessä (kuvasta editoitu pois matkaseuramme, koska heiltä ei ole kysytty lupaa kuvan julkaisemiseen).

Ja täytyy kyllä vielä sanoa sekin, että eväiden laatu oli nyt aivan huomaa tasoa verrattuna niihin opiskelija- ja rellestysvappujen eväisiin. :D

Hiljaiseloa

Huoh.

Onpahan ollut viime viikot hiljaista täällä blogissa... Oon (mukamas) ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt tänne kirjoittelemaan. Toiseksi olen myös ollut kovin kriittinen omia tekstejäni kohtaan ja senkin takia on jutut olleet vähissä. Useampia tekstejä on nimittäin luonnoksissa pyörinyt, mutta en oo saanut niitä valmiiksi. Tai ne eivät ole vain miellyttäneet minun sisäistä kriitikkoani. Nyt kuitenkin päätin yrittää muuttaa itseäni ja niinpä julkaisen kaksi luonnoksena odottanutta tekstiä (Putous ja Avaimet kotona) ja tästä lähtien pyrin olemaan vähän vähemmän pilkunviilaja ja julkaista tekstejä tiheämmällä tahdilla.

Ihanaa aurinkoista tiistaita kaikille lukijoilleni!

Putous

Tällä otsikolla en viittaa tunnettuun television sketsisarjaan. Sen sijaan sanalla putous tarkoitan vuolaasti valuvia kyyneleitä. Mulle tällaisia putous-hetkiä tulee eteen aika usein. Olen herkkä ihminen ja itken usein, ilosta ja surusta.

Viime viikkoina putouksen ovat aiheuttaneet mm. Greyn anatomian jakso, Lilin piirrustus, koskettava teksti, veroilmoituksen täyttö, tiimiläiseltä saatu tekstiviesti, uutiset uusista tukkumyyjistä jne.

On hämmentävää huomata, miten toisia (kuten minua) itkettää vähän väliä ja mitä ihmeellisimmät asiat ja toisia ei itketä edes lähisukulaisen poismeno. Myös suhtautuminen toisen kyyneleisiin vaihtelee. Johtuen varmaan siitä, että itse itken niin herkästi, minun on helppoa suhtautua myös toisten kyyneliin. Mutta voi kuinka monta kertaa olenkaan saanut kanssa ihmiset vaivautuneiksi omilla kyyneleilläni. Välillä oma herkistely myös ärsyttää. Tuoreessa muistissa ovat mm. puheeni kaasona, kun en meinannut keskivaiheilla päästä kyyneleideni vuoksi puheessa eteenpäin tai eräs kehityskeskustelu uran alkuvaiheilta, kun piti nieleskellä kyyneleitä, kun pomo ei keskustelun aikana enää muistanutkaan kesäjuhlissa kovasti lupaamaansa palkankorotusta vaan vaati minulta tiukasta perusteluita pyynnölleni.

Mutta ikä tuo helpotusta jossain määrin. Enää minua ei kehityskeskustelussa varmasti itkettäisi ja muissa tilanteissa taas kyyneleet eivät lainkaan itseäni haittaa. :-)

Annetaan tunteiden näkyä.

Avaimet kotona

Sattuipa tässä muutamia viikkoja sitten:

Hip Hei! Kylläpä oli aika voittaja-fiilis, kun olimme lähdössä Lilin kanssa liikuntakerhoon. Tajusin heti, kun olin painanut ulko-ovemme kiinni, että avaimet jäivät eteisen pöydälle. Varmuuden vuoksi täytyi toki tutkia koko laukku sekä kaikki takin taskut, mutta avaimia ei löytynyt. Sitten nopeasti varasuunnitelman mietintään. Ja eikun soittamaan alakerran naapurin ovikelloa, jospa laskisi meidät pyörävarastoon hakemaan rattaita, että matkamme liikuntakerhoon voi jatkua. Mietitään kotiin pääsyä sitten myöhemmin.

Tässä vaiheessa täytyy kiittää, että meillä on ihania naapureita, joilta voi apua pyytää. Onneksi myös muutamat heistä ovat jo eläkkeellä ja kotona arkisin keskellä päivää.

Matkalla liikuntakerhoon soitto ystävälle, jolla vara-avain, josko hän sattuisi olemaan kotona etätöissä. Ei ollut. Sitten soitto Samille töihin, olisiko mahdollista päästä aikaisemmin töistä tänään. Lupasi tehdä parhaansa ja soitella myöhemmin. Ok, hyvillä mielin jatkoimme matkaa.

Liikuntakerhon jälkeen söimme lounaan urheilutalolla (onneksi lompakko kuitenkin mukana). Sitten ulos ja Lili rattaisiin päiväunille. Päiväunien aikana itse vierailin Piilo-kirppiksellä ja tällä kertaa tein löytöjäkin (varrelliset välikausikengät, välikausihaalari, toppahaalari ensi talveksi, kaksi fleece-takkia, kevät/syystakki yhteensä 25 €).

Kävellen takaisin kotikulmille ja Lilin herättyä ostarin Valintataloon hakemaan välipalaa (riisipirakoita ja maitoa). Nautiskelimme eväät ostarilla ja jatkoimme ulkoilua leikkipuistossa.


Eväät maistuu ulkona



Puistossa



Puistossa pitikin sitten lähteä vaipan vaihtoon, mutta kuinka ollakaan vaihtovaipat olivat loppu. Soitto ystävälle, joka onneksi oli kotona ja lupasi meille vaihtovaipan antaa. Päästiin hetkeksi kylään leikkimäänkin ja minä sain kupillisen kahviakin. Tunnin päästä lähdettiin takaisin ulos.

Ja kun hetken ulkoilun jälkeen käytiin kotipihan puutarhakeinuun eväsretkelle saapui Sami kera avaimien kotiin. Ja päästiin vihdoin sisälle! Tällä kertaa liikuntakerhoretki kesti siis klo: 9:30-16:30 ja perjantaisiivous jäi tekemättä, mutta meillä oli Lilikin varsin hauska päivä ja ehdittiinpä aika paljon kaikenlaista touhuilemaan. :-)

Jatkossa kuitenkin muistan varmaan tarkistaa avainten mukana olon, ennen oven sulkemista. Ja ehkäpä ne vara-avaimetkin tulee toimitettua jollekulle lähellä asuvalle, joka on päiväsaikaankin kotona. :D

 Jep-jep. Tää juttu on odottanut luonnoksena täällä useamman viikon. Vieläkään en ole vara-avaimia toimittanut päiväsaikaan kotona oleville naapureille/ystäville, mutta sen sijaan olen jo tässä välissä yhden kerran ehtinyt lähteä aamulla Lilin kanssa kohti hoitopaikaa ilman kotiavaimia. Tuolla kerralla mulla onneksi oli autonavaimet taskussa, joten pääsin ajamaan Samin työpaikalle hakemaan kotiavaimia... Milloinkohan mä oikein opin?!?

Hyvä-Paha Salaatti

Tämä kuuluu samaan sarjaan edellisessä kirjoituksessa olleen listan kanssa. On mielestäni kummallista, miksi salaatti on herkullista ainoastaan suoraan lingosta nautittuna, mutta jos samaa salaattia siirtää lingosta lautaselle tai johonkin muuhun astiaan, se muuttuu pahaksi.

Ehkä tämän takia Lili osaakin jo sekä huuhdella että lingota salaattinsa itse. :-)


Ensin lingotaan


Sitten nautitaan

Pienen ihmisen aivoituksia

Välillä pienen ihmisen aivoitukset tuntuvat aikuisesta kovin hämmentäviltä. Tiedän, että samanlaista tapahtuu muissakin lapsiperheissä, eikä tämä ole mitään uutta auringon alla, mutta yhtä kaikki minua nämä jaksavat kummastuttaa yhä edelleen.

Miksi potalla istuminen esim. hampaita pesten on mukavaa ja vahingossa sinne voi tehdä vaikka pissan, mutta kakata pitää aina ruokapöydän alla? Onneksi sentään vaippaan. :D

Jogurtti (=tututi) maistuu makoisalta pienestä purkista, mutta jos samaa jogurttia kaataa isosta litran tölkistä pieneen astiaan, niin sitä ei voi edes maistaa.

Vedellä läträäminen kaikissa muodoissaan (tiskaaminen, suihkussa ja kylvyssä käynti, sadevesilätäkössä juokseminen jne.) on aivan lemppari puuhaa, mutta käsien/kasvojen pesu ruokailun jälkeen on maailman kamalin juttu.

Pukeminen ja sen harjoittelu sisällä ollessamme on taas yksi niistä mukavimmista puuhista, mutta ulos lähtiessä siitä tuleekin aivan kamalaa ja sitä vastaan on taisteltava kaikin mieleen tulevin keinoin.

Piirtäminen on aina kivempaa pöytään, kuin paperille huolimatta siitä, kuinka ison paperin pöydälle laittaisi.

Ruoka omalla lautasella ei ole ollenkaan niin houkuttelevaa, kuin ruoka toisen lautasella, vaikka kummallakin lautasella olisi tismalleen samaa ruokaa.

Listaa voisi varmasti vielä jatkaa, mutta nämä kaikki ovat tänäänkin tapahtuneet. :)

Palautetta

Palautetta on aina mukava saada. Positiivista palautetta tietysti vielä mukavampi, mutta aiheesta saatu negatiivinenkin palaute on yhtälailla tärkeää.

Jostain syystä palautetta kuitenkin saa aika harvoin, varsinkaan työelmässä, vaikka olisi ollut ahkera ja tehnyt työnsä hyvin. Muistan elävästi eräänkin kerran, kun irtisanoin itseni ja esimieheni purskahti kyyneliin. Hän oli epätoivoinen päätöksestäni lähteä ja sanoi, "Miten ihmeessä me koskaan löydämme ketään tilallesi?" En kuitenkaan aiemmin ollut kiitosta tai muutakaan palautetta saanut ja olin kokenut, että työpanostani ei laisinkaan arvostettu. Jos joku olisi edes joskus sanonut minulle "Kiitos", kun olin jälleen kerran venynyt johonkin extra-juttuun, niin en varmasti olisi uusia työpaikkoja ryhtynyt edes katselemaan.

Silti itsekin on täytynyt palautteen antamista harjoitella. Sillä palautteen saaminen on vastaanottajalle TÄRKEÄÄ. Toki se on tärkeää myös antajalle. Sillä negatiivinen palaute, joka jää antamatta, jää usein kuitenkin kaivelemaan mieltä ja johtaa helposti selän takana puhumiseen tms. Positiivisella palautteella taas voi pelastaa toisen päivän tai sitouttaa työntekijän.

Tällä viikolla sain itse tiimiläisiltäni palautetta. Ensin ihan kasvotusten kiitosta tsemppaamisesta ja sitten vielä aivan ihanalla tekstiviestillä, joka toi kyyneleet silmiin. Näiden kauniiden sanojen avulla jaksan varmasti taas pitkään puskea töitä. Ja taas muistin, että juuri tällainen spontaani kiitos sellaisestakin työstä, joka kuuluu ns. toimenkuvaasi on niin tärkeää.

Myös isoveljeni kirjoitti minulle palautetta, kun laitoin hänelle linkin blogiin. Oli kuulemma juuri ollut opettamassa blogien rakentamista ja käyttöä ja saisin tällä omalla tekeleelläni kurssista parhaan arvosanan. :D

Palautteen saaminen ja antaminen (=toisen huomioiminen) on tärkeää myös kotona. Itse huomaan, että liian harvoin tulee esim. kiitettyä aviomiestä tai sanottua, että "Olet tärkeä". Onneksi mieheni on malliesimerkki hyvästä palautteenantajasta ja muistuttaa näin minuakin siitä. Kiitos siis Sami mm. siitä, että olet paras motivaattorini. :-)

Annetaanhan hyvässä hengessä palautetta toisillemme.

Aamu-uninen

Tyttäreni on selvästi otsikon mukaisesti aamu-uninen. Tähän omat vanhempani voisivat varmaan todeta, että "ei omena kauas puusta putoa". Tiedän siis kyllä keneltä nämä geenit ovat periytyneet. Mutta siitäkin huolimatta on hämmentävää, kuinka vaikeaa on herättää 1,5-vuotiasta arkiaamuisin, jotta ehtisimme ajoissa hoitopaikkaan.

Ote elävästä elämästä tältä aamulta:

Klo 07:15 Äidin herätyskello (puhelin) soi. Herätys soi kokoajan voimistuvalla äänellä lähes minuutin, koska puhelin on yöllä tipahtanut yöpöydältä sängyn alle ja äidiltä menee hetki puhelimen löytämiseen. Äiti siis herää ja kumpikin koirista nostaa päätään. Tytär mumisee ja kääntää kylkeä.

Klo 07:20 Äidin herätyskello soi uudelleen, koska hän viisaasti painanut vain torkkunappulaa, jotta tytärkin havahtuisi. Ei reaktiota.

Klo 07:25 Herätyskello soi jälleen ja äiti silittelee tytärtä, ja sanoo: "Aika herätä." Muminaa, pää nousee ylös, silmät avautuu ja sitten pää takaisin tyynyyn ja onnellinen tuhina jatkuu.

Äiti luovuttaa hetkeksi ja lähtee aamupalan valmistukseen. Sitä ennen kuitenkin avaa loputkin verhoista ja sytyttää vielä valot makuuhuoneeseen, jotta pimeys ei ainakaan saisi unia jatkumaan. Aamupalaa valmistellessa ei turhia kolisteluita varota, mutta makuuhuoneessa on hiljaista. Aamupalan valmistelu kuitenkin saa koirat nousemaan. :-)

Klo 07:40 Radio päälle, jotta äänten määrä lisääntyisi. Taas äiti koettaa silitellä ja hellästi töniä pientä nukkujaa, samalla sanoen: "Olisi aika herätä." Tytär vaan kääntää päätään ja upottaa kädet tyynyn alle. Ilmeisesti ei aikomustakaan herätä.

Klo 07:50 Soitto hoitopaikkaan. Lili ei tulekaan aamun laulutuokioon puoli yhdeksältä, vaan vasta suoraan ulkoilemaan yhdeksäksi. Sitten huhuilua olohuoneesta makuuhuoneeseen: "Liliiii, olisi aika heräääätä." Pieni pää nousee ylös tyynystä, hymy nousee kasvoille, kun katseet äidin kanssa kohtaa. Pää takaisin tyynyyn. Uusi huhuilu: "Liliiiii." Pieni pää nousee jälleen ja tällä kertaa jää ylös. JES! Vihdoinkin. Ja nyt kello on 07:53.

Aamupala odottaa valmiina pöydässä ja se syödään kaikessa rauhassa yhdessä. Onneksi ilmoitin, että tulemme hoitoon vasta yhdeksäksi, sillä nyt ehdimme vielä hieman leikkiä Barbapapalla ja laulaa Muumi-laulun, ennen kuin puemme päällä ja lähdemme hoitopaikkaan. Onneksi matka hoitoon ei kestä kävellen kuin 3 minuuttia, kun Lili kulkee äidin sylissä. Ja olemme perille pari minuuttia vaille yhdeksän.

Aamu-unisuudessa on myös se "hauska" juttu, että sitä ilmenee lähes tulkoon ainoastaan arkisin. Viikonloppuna on mukava herätä jo ennen seitsemää tai ihan viimeistään puoli kahdeksalta. :D

Helppoa, nopeaa, terveellistä

Viime viikko oli yhtä kiirusta meidän perheessä. En olisi tästä viikosta selvinnyt ilman syksyllä luottotuotteekseni noussutta Tupperwaren Micro Gourmet. Tai no joo, olisin varmaan selvinnyt, mutta se olisi ollut huomattavasti haastavampaa, kuin nyt. :-)

Meidän perheen arjen pelastus on siis Micro Gourmet, jolla terveellinen ruoka valmistuu nopeasti ja helposti. Ensin valmistellaan kasvikset. Tällä kertaa tarjolla oli porkkanaa, perunaa ja sipulia. Kaikki nämä kuoritaan ja pilkotaan.





Sitten alimpaan astiaan laitetaan 4 dl vettä. Keskimmäiseen astiaan pilkotut kasvikset ja ylimpään astiaan tällä kertaa pääsivät maustamattomat kanafileet.




Kasataan osat päällekkäin ja laitetaan koko komeus mikroon 25 minuutiksi (700 W). Tällä välin voidaan pyöriä lapsen kanssa lattialla leikkien mörköä, jumpata, rakentaa legoja tai vaikka lukea sähköpostit/päivän lehti. Ja kun mikron kello helehtää, on ruoka valmis!





Ja millainen ruoka: ah, niin erikoisen maukas. :) Mä en tiedä, mistä se tarkalleen johtuu, mutta tässä valmistetut kasvikset ovat tuhannesta parempia, kuin keittämällä tehdyt ja monin veroista parempia, kuin höyrykattilassa höyrytetyt. Myös kanasta tulee mehevää ja pehmeää, paljon parempaa kuin pannulla tai uunissa paistamalla.

Olen usein laittanut kanoille pestoa päälle tai tehnyt niihin taskun, johon olen laittanut yrttituorejuustoa tms. Tällä kertaa tein yksinkertaisen, kylmän kastikkeen maustamattomasta jogurtista ja punaisesta currytahnasta.

Meillä Micro Gourmet oli viime viikolla käytössä varmaan päivittäin. Ja joka viikko sitä käytetään. Usein saatan valmistella kasvikset astiaan jo aamulla, kun tyttäreni vielä nukkuu, laittaa ruuan jääkaappiin odottamaan lounas-/päivällisaikaa. Ja sitten kun tulemme leikkipuistosta/liikuntakerhosta/töistä kotiin, niin systeemi vaan mikroon ja pian saadaan ruokaa.

Tykkään kyllä laittaa ruokaa ajankin kanssa, silloin kun sitä aikaa on. Mutta arkisin on kiva päästä helpolla.

Mikä on Sinun helppo ja nopea arkiruokasi?

Tervetuloa!

Vihdoin ja viimein!

Olen suunnitellut blogin aloittamista kauan ja vihdoin sain sen aikaiseksi. Hyvä minä! :-)

Otsikon mukaisesti tarkoitus on tarjoilla hyviä ja keveitä (ainakin omasta mielestäni) tekstejä eletystä elämästä. Aiheinani ovat perheeni (aviomies, 1,5-vuotias tytär sekä kaksi australianterrieriä), hyväksi havaitut ruokareseptit, laihduttaminen (jonka juuri tänään jälleen kerran aloitin), askarteluprojektit yms.

Tervetuloa mukaan!